Voi miten hankalaa on joskus muotoilla ajatukset sanoiksi niin että kanssakuulija kuulee sen niin kuin minä sen sanon. Siis niin että hän ymmärtää sen niin kuin minä sen tarkoitin. Tilanne on sama kotona, töissä ja missä vaan vuorovaikutustilanteessa, mutta ajattelen tässä nyt lähinnä opettajan opiskelijalle antamaa palautetta.
Olen tänä lukuvuonna muutaman kerran saanut huomata, että olen ollut hieman nuuka kehujen antaja. Muutama viikko sitten eräs maalauksen opiskelija aivan hämmästyi kun hän kysyi mielipidettäni valmiista taulusta ja sanoin että oikein hyvä tuli. Olin käynyt monta kertaa neuvomassa miten hän voisi taulun kanssa edetä koska hän vaikutti epävarmalta. Hän taas oli epävarma koska minä aina vaan neuvoin ja vaikutin tyytymättömältä. En ollut ollenkaan tyytymätön mutta en selvästikään osannut rohkaista häntä tarpeeksi. Onneksi todellinen mielipiteeni tuli lopulta ilmi!
Tapa ilmaista itseään on osittain myös kulttuurisidonnaista ja persoonasidonnaista. Joku toinen sanoo ja kuvailee kaikkea niin vuolaasti että puolet voi aina sensuroida pois. Toinen sanoo yhden sanan ja loput pitää arvata. Itse kuulun joukkoon, joka sanoo ahkeralle opiskelijalle onnistuneen työn ääressä: "Ihan hyvä." Eli järin vuolaita kehuja en osaa luontevasti pulputtaa. Mutta kun kehun, niin sitten myös tarkoitan sitä.
Olen oppinut ja opiskellutkin palautteen antamista, mutta huomaan että petrattavaa on. Jäin tässä taannoin miettimään omia opiskelujani ja omia näyttelyjäni. Harvoin niissäkään oikeaa palautetta on tullut saatua. Opiskeluajalta ainakin olisin toivonut enemmän palautetta. Ja palautteelle perusteluja. Ne harvat kerrat kun joku oikeasti sanoi töistä jotain, ovat jääneet hyvin mieleen. Lehtijutut ovat aina olleet jännittäviä luettavia ja joskus joku on jäänyt kaivelemaankin. Siksi, jos sanoo, on harkittava mitä sanoo. Oikea palaute on niin harvinaista, että kun sitä saa, sanat kulkevat mukana pitkään.
Myöskään se ei tunnu hyvältä, jos ei sano mitään. Muistan omasta opinahjostani opettajan joka hyräili ja kierteli meidän selän takana piirustustunnilla. Hän oli semmoinen iloinen ja leppoisa tyyppi, hyräilyn lomassa hän saattoi naurahdella meidän töille (tai jutuille tai mille lienee). Uskon ettei hän pahalla nauranut, mutta ei se järin rakentavaa opetustakaan ollut. Jos nyt menisin samalle oppitunnille, niin pysäyttäisin opettajan ja pyytäisin oikeaa kommenttia. Ja niin toivon omien opiskelijoidenikin tekevän. Ympäripyöreitä, ohimennen lausuttuja kommentteja saa pyytää tarkentamaan. Neuvoja ja mielipiteitä voi pyytää perustelemaan. Sellainen opiskelija on itse asiassa opettajan kannalta haastava mutta ihan paras. Siis opiskelija, joka ei tyydy kuulemaan ohjetta, vaan haluaa ymmärtää mikä on ohjeen taustalla. Joissakin ryhmissä on ollut näitä opiskelijoita, jotka tenttaavat perusteluja opettajalta hyvinkin perusteellisesti. Olen joutunut miettimään ja tarkentamaan omaakin ajatustani jotta olen saanut asian selvennettyä opiskelijoille. Tällaisista keskusteluista on todennäköisesti hyötynyt koko ryhmä koska aiheesta on syntynyt keskustelu.
Taiteen kohdalla kommentit ja kritiikit ovat aina vain yhden ihmisen mielipiteitä ja kuulijalla on oikeus olla eri mieltä. Oikeaa totuutta ei ole, on lähinnä makuasioita. Taideope on luokassa kuitenkin sitä varten että hän kannustaa ja auttaa opiskelijaa työn eteenpäin viemisessä. Vaikka jostain asioista ollaan eri mieltä, niin hyvä niitä mielipiteitä on ääneen sanoa ja käydä läpi.
Olen niin onnekas että saan opettaa vapaaehtoisesti taiteen pariin hakeutuneita opiskelijoita, joilla on intoa ja motivaatiota yllin kyllin. Olen iloinen kaikista kuvista, joita tunnilla syntyy. Toiset ovat parempia kuin toiset mutta jokainen työ on varmasti tehty tosissaan. Sellainen asenne synnyttää oppimista ja tuloksista voi olla ylpeä.
Eli rakkaat opiskelijat: Ihan hyvä - ja enemmänkin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti