Mitä se taide sitten oikein on?

Siinäpä se, olennainen kysymys! Tätä otsikkoa olen pyöritellyt jo monta kuukautta mielessä, nyt sitten lopulta kirjoitan.

Uskoisin että jokaisella on tästä joku mielipide. Oma mielipide perustuu omaan kokemukseen: Jollekin taide merkitsee rakasta harrastusta, jollekin toiselle taide merkitsee jotain hankalasti ymmärrettävää tai tylsää, kolmannelle ehkä iloa ja irtautumista arjesta.

Ehkäpä voisin koettaa hahmottaa taiteen määritelmää hieman yleisemmin tällä kertaa, ei niinkään merkitystä yksittäisen harrastajan näkökulmasta, kuten aiemmissa kirjoituksissa. Yleispätevää taiteen määritelmää ovat koettaneet muotoilla minua viisaammat taideasiantuntijat. En perehdy enkä esittele virallisia teorioita tässä sen kummemmin, yritän sanallistaa omaa käsitystäni joka on muodostunut vuosien varrella, taidetta opiskellessa, opettaessa ja tehdessä.

Toisinaan taideharrastajien ryhmissä nousee keskusteluun kysymys siitä mikä on taidetta, mikä ei. Aihe on jopa tunteellinen. Toisilla on hirveän vahvat mielipiteet, toiset eivät uskalla ottaa kantaa.

Tässä keskustelussa vaikuttavat usein henkilökohtaiset mielipiteet. Joku ei esimerkiksi pidä abstrakteista maalauksista vaan arvostaa enemmän esittävää, realismin perinteitä noudattavaa esitystapaa. Abstraktin ja esittävän taiteen vertailussa esiin nousee myös ”taito, taitavuus” . Joidenkin on vaikea ymmärtää miksi joku ”vain sotkee värejä” vaikka osaisihan se ihan oikeasti piirtää näköisenkin!

Juuri viime viikolla keskustelimme museokäynnillä Helene Schjerfbeckin teosten kohdalla siitä miten hän ensin teki varsin realistisia ja näköisiä teoksia ja siirtyi sitten aina vain pelkistetympään tyyliin. Helenen aikalaiset, eivätkä vieläkään kaikki, ole vakuuttuneita siitä että valinta oli oikea. Picasso lienee toinen tunnettu esimerkkitapaus tästä suunnan vaihdoksesta. Lapsinero osasi jo poikasena piirtää näköistä. Sitten kehittyi kubismi ja realistinen esitystapa jouti romukoppaan. Oli syntynyt uusi tyyli. 

Se, että joku ei pidä jostakin tyylisuunnasta ei voi kuitenkaan olla määrittelyn kriteeri. Haluan korostaa että taidetta on niin monenlaista että kaikesta ei tarvitse pitää. Hyväkin taide voi olla kamalaa.

Myöskään pelkkä taito ei riitä tekemään jostakin taidetta. Vaikka sanan "taide" juuret taitavat olla monissa kielissä kytkyssä "taito"-sanaan, ovat merkitykset eriytyneet. Pelkkä tekninen taituruus ei vielä riitä tekemään jostakin taidetta. Tarvitaan myös ajatusta, joku idea.

Miksi modernit taiteilijat irtautuivat esittävästä, realistisesta taiteesta? Käsittääkseni he halusivat etsiä jotakin uutta. Etsiä uutta keinoa ilmaista tunnetta ja tunnelmaa. Etsiä keinoja tiivistää ilmaisuunsa kaikkein olennaisin. Se, mikä kenenkin mielestä on olennaisinta, riippuu taiteilijasta. Toiset tutkivat valoa ja tunnelmaa, toiset etsivät täydellistä väriä tai muotoa. Toiset yrittävät etsiä olennaisia oivalluksia myös elämästä ja ihmisenä olemisesta.

Oman käsitykseni mukaan juuri uuden etsintä liittyy taiteeseen. Ei se tietenkään ole aina mullistavan, uuden tyylisuunnan kehittelyä, vaan uuden ajatuksen etsintää. Uusia ajatuksia ja näkökulmia etsitään ja ihmetellään löydetään taiteen avulla. Tämä on se osio, jossa tarvitaan luovuutta. Kyky oppia ja kehittyä, muuttaa ajatteluaan ja toimintaansa, edellyttää luovuutta ja avointa mieltä. Sieltä syntyy ajatus, idea.

Luovutta ja avointa mieltä tarvitaan taiteilijalta mutta parhaimmillaan se stimuloi jotakin katsojassakin. Ihmetystä, oivallusta, ehkäpä esteettisen positiivisen kokemuksen kautta saavutettua oppimistulosta. Ajatusta ja ideaa.

Tässä kohdassa käännän kehän ympäri. Ylempänä kirjoitin ettei pelkkä taito riitä. Tarvitaan myös ideaa. Mutta kumpikaan ei toimi yksin. Pelkkä idea, ajatuksen pyörittely ei riitä. Taiteilijalla tulee olla kyky ilmaista ideansa. Siinä on sitten se tekninen taituruus, taito, avuksi.

Joidenkin teorioiden mukaan teos muuttuu taiteeksi vasta kun se kohtaa yleisönsä. Joidenkin teorioiden mukaan taide muuttuu taiteeksi kun se liitetään taidekontekstiin eli teos vaikkapa tuodaan museoon. Nämä teoriat tuntuvat kuitenkin hieman pölyttyneiltä tässä ajassa. Taiteilijoilla taitaa olla tällä hetkellä (niin kuin aina ajoittain ennenkin) pyrkimys ulos elitistisistä museoista ja gallerioista. Taidetta tehdään anarkistisin elkein vaikkapa kadulle graffitin keinoin.

Tästä pitkästä sepustuksesta poimittuna ja tiivistettynä: Taide on uuden etsintää, ajatuksen /idean hahmottamista, ja myös taitoa kiteyttää tuo idea teokseksi.

Olisipa mielenkiintoista kun joku  kommentoisi. Olen avoin täydentämään näkemystäni.

Mielettömästi mahdollisuuksia

Olen todennut lapsilleni että se mitä ei ole, sen voi piirtää.
Ja olen itsekin aivan huumaantunut oman lauseeni sisällöstä. Niinhän se on, taiteessa on rajattomat mahdollisuudet!

Lapset toteuttavat tätä meillä niin että he piirtävät prinsessoita ja linnoja, haaveilevat ja kuvittelevat millaista olisikaan siellä satujen taikamaassa. Aivan samalla tavalla olen itse piirtänyt prinsessoita ja vähän isompana ihania teini-idoleita ja milloin mitäkin.

Piirtäen ja maalaten pääsemme lähelle sitä mistä haaveilemme.

Olen tänä iltana istunut opekokouksessa ja suunnittelemassa tulevan vuoden kuvioita. Puhuimme lähinnä käytännön asioista mutta monella varmasti raksutti mielessä opiskelijoiden kanssa toteutettavat tulevan lukuvuoden tehtävät. Minkälaisilla teemoilla aloitetaan jne? Oma pääni pullisuu ajatuksesta että mahdollisuuksia on NIIN monia! Pitääkö minun valita oppilaideni puolesta muutama aihe, joita lähdemme toteuttamaan? Vai voisinko jotenkin saada opiskelijat itse valitsemaan aiheekseen sen josta he haaveilevat, sen jonka äärelle he ajatuksissaan palaavat, sen, joka heitä ilahduttaa tai askarruttaa!

Taiteen opiskelussa on paljon asioita, joita pitää harjoitella ja opiskella teorian tai tekniikan kautta. Tekninen tieto ja taito helpottaa onnistumista ja ruokkii rohkeutta tarttua omiin ideoihin mutta aina ei munan tarvitse syntyä ennen kanaa. Saamme sukeltaa myös sisältöihin, haaveisiin, kaipaukseen, suruun, iloon jne. Tekeminen voi olla leikkimielistä ja siihen voi liittyä löytämisen ja keksimisen iloa. Jotta syntyy hieno työ ja tekemisen meininki, ei ole pakko osata perspektiivikaavioita ja väriteorioita etuperin ja takaperin. Aiheestaan innostunut, luova leikittelijä saattaa ihan kaupan päälle hoksata esim. väriopillisia asioita tekemisen ohessa.

Olen mukana koulutuksessa, jossa opettajat oman oppianeensa ryhmissä pohtivat miten voisimme opetustamme ja pedagogiikkaa kehittää. Mielenkiintoista on että erilaisissa aineryhmissä on samanlaisia kehittämisen tavoitteita. Opettajat haluavat löytää keinoja opiskelijoidensa omien ideoiden, uskalluksen ja luovuuden tukemiseksi. Koemme että opiskelijoilla on paljon ideoita ja osaamista mutta he kiltisti odottavat että ope sanoo mitä tehdään. Ei siinä mitään, kyllähän me opettajat voidaan sanoa mutta me uskome että se on tylsempi vaihtoehto..

Minulla on eräs maalauksen opiskelija, joka on harrastanut öljyvärimaalausta pitkään ja hänellä on pistämätön värisilmä ja taitava sivellin. Hän itse hyvin vaatimattomasti aina toteaa että hänellä ei ole ollenkaan mielikuvitusta, ei hän osaa keksiä aiheita. Hän haluaa että minä sanon mitä tehdään. Hän nauttii itse tekemisestä, hänelle aihe tai sisältö ei ole tärkeä. "Teen vaan, keskityn väreihin ja muotoihin. En ajattele muuta." Ikään kuin väreihin ja muotoihin keskittyminen olisi jotenkin "VAIN".

Pointti onkin siinä että ne innostavat ja kiinnostavat asiat ei tarvitse olla mitään ihmeellistä. Oma lemmikki, aamun valo, lapsen ilme, joku pieni yksityiskohta maisemassa, kaunis väri voi olla se mistä ilahtuu tai minkä äärelle pysähtyy. Siinä aihe. Juuri sitä aihetta tulee arvostaa, pitää antaa itselle lupa innostua mokomasta.

Kaikki omat ideani, jotka liittyvät kuvan tekemiseen, pyörivät tällä hetkellä talon ja rakentamisen ja kodin ympärillä. Se johtuu siitä että elämäni täyttyy taloon, remonttiin ja kotiin liittyvistä asioista ja niitä asioita minun pitää työstää ja jäsennellä. Miten arkipäiväistä, mutta miten tärkeää minulle.

Minulla ei ole tällä hetkellä taloa mutta voin piirtää sen.

Poikki tieteen ja taiteen Björkin siivittämänä

Sain mahdollisuuden osallistua pohjoismaiseen aikuiskoulutusen konferenssiin Islannissa. Konferenssissa oli läsnä 200 aikuiskoulutuksen parissa työskentelevää henkilöä eri pohjoismaista, Suomestakin kymmeniä opettajia ja koulutusssuunnittelijoita ja rehtoreita. Nimeltään tämä tapahtuma oli Nordic Bridges - pohjoismaisia siltoja. Tapahtuman järjesti Pohjoismaiden ministerineuvosto ja Aikuisten oppimisen pohjoismainen verkosto (NVL). Olimme kaksi päivää koolla Raykjavikin uudessa Harpa-konferenssi/konserttitalossa aiheenamme elinikäinen oppiminen.

Ja elinikäistä oppimista tuli harrastettua, matkaan lähdettiin avoimin mielin. Kiva on päästä tavallisista opettajan työkuvioista katselemaan muuta maailmaa. Siitä hyvästä saattoi reissuun muutaman lomapäivänkin uhrata.

Ensinnäkin Islanti vaikutti aivan erityisen hienolta paikalta. Metsätön kivinen saari. En päässyt valaita bongailemaan enkä kuumille lähteille mutta aion ehdottomasti palata joskus kun on enemmän aikaa ja rahaa. Edellisellä viikolla olin mukana kansalaisopiston Kolin maisemamaalausmatkalla ja niille meidän kamsallismaisemillemme Islannin luonto veti kyllä vertojaan. Luonnosta ja retkeilystä pitävälle Islannista löytyy varmasti paljon hienoja juttuja. Ensi reissulla sitten lisää luontoa...

Mutta sitten sinne elinikäiseen oppimiseen. Eräs konferenssin pääteemoista oli islantilaisen muusikon, Björkin, Biophilia-albumi ja siihen tehty sovellus, jonka voi ladata iPadiin yms laitteisiin. Sovellus on taiteilijan taustajoukkoineen kehittelemä multimediataideteos, joka on ollut syntyessään uraauurtava sensaatio. Musiikkikappaleiden teemat liittyvät luonnonilmiöihin, avaruuteen, salamointiin ym. Sovellusta kehitettäessä keksittiin että sitä voisi käyttää vaikkapa opetuksessa ja sovellusta onkin nyt lanseerattu eri maissa kouluille, poikkitaiteellisiin luonnontieteiden ja musiikin työpajoihin. Me konferenssiyleisö saimme toimia eräänlaisena testiryhmänä: voisiko Biophilia-sovellusta käyttää myös aikuiskoulutuksessa? Saimme perehdytystä mm fyysikoilta ja muusikoilta ja pääsimme kokeilemaan sovellusta (hinta reilun 10€ jos haluaa omalle koneelle ladata). Björkin albumin jokaiseen biisiin oli tehty oma pieni osionsa, jossa pystyi leikkimään luonnonilmiöillä ja kyseisen kappaleen musiikilla. Näyttöruudulla sormia liikuttelemalla sai aikaan vaikkapa salaman muotoja, samalla musiikin tempoa ja korkeutta säädellen.

Kuten tuolla blogini alussa kirjoitin, on tavallisen taideopenkin korviin kantautunut paljon puhetta siitä miten mobiililaitteet ym tietotekninen kehitys on mullistamassa myös opetusmaailmaa. Eipä siis muuta voi kuin suhtautua avoimin mielin Biophilian kaltaisiin sovelluksiin. Suurin osa konferenssin aikuiskouluttajista jää kuitenkin varmasti vielä odottelemaan lisää ja parempia sovelluksia (ja niitä varmasti opetuskäyttöönkin tulee koko ajan). Björkin musiikki on hyvää ja Biophilia oli visuaalinen pläjäys, josta hyvinkin voisi joskus ammentaa vaikkapa inspiraatiota ja johdatusta johonkin aiheeseen taidetunnilla. Luulen, että kyseinen sovellus onkin etupäässä taideaineille sopiva, ainakin aikuiskoulutuksen puolella. Sovelluksen käyttö on lähinnä leikkimistä, joka ei ihan kaikkiin oppiaineissin sovellu edes johdannoksi tai tunnelman virittäjäksi.

Olin matkassa musiikinopettajan kanssa ja toki peilasimme tällaisten sovellusten ym uusien tietotekniikan mahdollistamien opetusmuotojen näkymistä kansalaisopostossamme. Meillä se on vielä varsin olematonta. Opettajilla olisi paljon opittavaa tässä. Rakastamme maalipurkkejamme ja soittimiamme, haluamme tuntea ne käsissämme, haistaa ne nenässämme. Kansalaisopistossa pidetään konkreettisesta tekemisestä sekä ihmisten kohtaamisesta. Miten osaamme säilyttää tämän mutta silti tarjota mahdollisuuksia myös niille, joille virtuaalimaailma on luontainen väylä kommunikoida ja toteuttaa itseään? Ehkä tällaisten opetussovellusten kehittäminen on yksi tie, jää nähtäväksi.

Islannin yliopisto on ollut mukana Biophilia-sovelluksen luomisessa ja koululaisten työpajojen opettajat ovat saaneet ensin perehdytyksen yliopiston fyysikoilta ja musiikkiyliopiston musiikkikasvattajilta. Sinänsä hieno avaus poikkitieteelliselle ja taiteelliselle työlle kouluissa.

Biophilian lisäksi kuulimme muutamia hyviä puheenvuoroja eri alojen asiantuntijoilta. Ensimmäiseltä konferenssipäivältä parhaiten mieleen jäi Kristín Vala Ragnarsdóttir. Varsin värikäs puhuja, Islannin yliopiston professori, joka kertoi meille miten hän on tullut "ulos lokerostaan"! Konferenssin teemana oli siltojen rakentaminen ja Vala puhui tutkijana siitä miten tieteessäkin jokainen ala pysyttelee mielellään omassa lokerossaan ja kukin työstää omia tutkimuksiaan ja omia tuloksiaan. Paljon hedelmällisempää olisi rakentaa siltoja eli tehdä yhteistyötä sekä eri tieteen- ja taiteenalojen kesken sekä esim. tieteen ja talouselämän ja politiikan välillä. Puhujalla oli omakohtaista kokemusta hedelmällisestä yhteistyöstä, hän on luonnontieteilijä taustaltaan.

"Lokerosta tuleminen" oli auttanut Valaa näkemään ympäristömme tilan laajemmasta perspektiivistä katsottuna. Vala puhuikin kovia tosiasioita maapallon tilasta ja siitä miten meidän on todella muutettava toimintatapojamme jotta maapallon luonnonvarat saadaan edes jotenkin riittämään. Hän puhui myös,siitä että tutkimme historiaa tuhansien vuosien takaa mutta kukaan ei puhu tulevasta muuta kuin muutamia kymmeniä vuosia eteen päin! Olisi uskallettava katsoa tulevaisuuteen ja yritettävä järjestää elämämme niin että pärjäämme pallollamme jatkossakin. Tähän tarvitaan tietoa ja taitoa ja tahtoa.

Vala antoi meille koulutusalan ihmisille mandaatin edistää kestävää kehitystä omassa työssämme ja välittää viestiä asian tärkeydestä. Tämä haaste on tärkeä ja se on pakko ottaa vastaan, niin taiteilijana kuin taideopenakin. Tosin kyllähän koulutus ja taide ovat henkisen pääoman kartuttamista joten ne ovat sinänsä hyvin kestävän kehityksen mukaisia.

Kuulimme puheenvuoroja myös mm brittiläisen koulumaailman rappiosta ja uudelleen kehittämisestä, talousalueista ja niiden vaikutuksesta elämän muihinkin osa-alueisiin. Jatkan vielä konferenssiannin sulattelua ja jos saan jäsenneltyä asioita omaan työhöni liittyviksi, jatkan tästä myöhemmin lisää.

Palauduttuani Islannista, vetäydyn kesälomalle. Tavoitteena on lomailla ja puuhailla perheen kanssa mutta vierailla omien laattojen kanssa grafiikan pajalla ja pitää vesivärivälineitäkin aktiivisessa käytössä. Biophiliaan toivon palaavani syksyllä opiskelijoiden kanssa.

Iloista ja värikästä kesää!

Ihana kevätluonto!

Olen erittäin laiska liikkuja. Silloin kun innostun liikkumaan se yleensä tarkoittaa hyötyliikuntaa puutarhassa tai muissa kotitöissä tai sitten liikun luonnossa. Luontoon meneminen onkin ihmeellistä lääkettä! Eri vuodenaikoina luonto tarjoaa erilaisia elämyksiä. Erityisesti näin keväällä tuntuu että herääminen ja uuden kasvu antaa luonnossa liikkujallekin ihanaa voimaa. Keväällä sohvaperunakin lähtee metsään, linnunlaulua kuulemaan ja vihreää väriä ja kasvun tuoksuja ihastelemaan.

Aiemmin kirjoitin miten taiteen tekeminen on voimauttavaa. Moni taiteen harrastaja yhdistääkin nämä kaksi asiaa. Luontoaiheiden maalaaminen on erittäin suosittua kansalaisoposton taideharrastajien keskuudessa. Paljon maalataan nostalgista mielikuvaa mielenmaisemasta tai lapsuuskesistä. Mieleisin maisema tuntuu olevan järvi ja metsä. Erämaan rauha ja hiljaisuus.

Maalatessaan maalari tunnelmoi näitä luontoelämyksiään. Astuu maalauksensa kautta muistojen maisemiin. Sisällä luokassa, valokuvien tai muistikuvien perusteella maisemien maalaaminen onnistuu ihan hyvin. Varsinkin jos kyseiseen maisemaan liittyy omia muistoja, valokuva on omalta retkeltä, itse otettu.

Vielä syvemmälle tasolle maiseman maalaamisessa pääsee kuitenkin menemällä luontoon. Menemällä itse sisään maisemaan, sen tuoksuihin, ääniin, väreihin, lämpötilaan. Kun useampi aisti on mukana kokemassa, elämys on vahvempi. Tekisipä mieleni väittää että moniaistinen kokemus vaikuttaa myös lopputulokseen. Uskoisin että valokuvasta maalatessa, helpommin takertuu yksityiskohtien jäljentämiseen kun taas ulkona, maiseman äärellä ollessaan maalari/piirtäjä joutuu pelkistämään kuvaksi moniaistisen kokemuksen, tunnelman. Silloin ei takerruta lillukan varsiin.

Olen tänä keväänä suunnitellut tuntiopettajien kanssa maisemakursseja poikkeuksellisen paljon. Kesäkuun alussa yksi ryhmä maalareita on lähdössä Kolille viikoksi kansallismaisemaa maalaamaan. Grafiikan opettaja halusi pitää puupiirroskurssin, jossa vanerit kainalossa lähdetään ulos kaivertamaan. Ja eräs maalauksen opettaja halusi muuttaa yhden ensi lukuvuoden pitkän maalauskurssinsa pelkästään maisemanmaalauskurssiksi.

Maisemamaalaus näyttää olevan nyt erityisen suosittua. Myös jotkut ammattitaiteilijat tuntuvat palaavan välillä epätrendikkäältä näyttäneen maisemamaalauksen äärelle. Onko luontoon meneminen vastaveto muulle hektiselle elämän menolle? Ehkä. Luonto ja metsä on monelle suomalaiselle arkinen ja tuttu asia, se ei ole mitenkään eksoottista tai jännittävää. Arkinenkin asia voi kuitenkin olla tärkeä.

Tai juuri arkiset asiathan ne niitä tärkeitä asioita onkin. Tutut asiat ovat lähellä, niihin voi samaistua. Maisemamaalauksen tekeminen ja kokeminen saattaa antaa maistiaisia voimauttavasta luontokokemuksesta. Jatkan tässä siis taiteen tekemisen ja harrastamisen hyvää tekevien vaikutusten pohdintaa. Ja kevätluonnon innoittaman haastan työkavereita, opiskelijoita ja taiteilijoita menemään luontoon ja maalaamaan siellä. Samalla saa huomaamattaam ehkä myös liikuntaa. Keho ja mieli virkistyy!

Mars museoon tai maalaamaan

Blogini aloituksessa kirjoitin taiteen tekemisen merkityksestä. Hahmottelin ajatusta siitä että merkitys syntyy jakamisesta.   Jatkan tässä kirjoituksessa tätä pohdintaa mutta koetan hahmotella ajatusta taiteen merkityksestä hieman laajemmin.

Taiteen merkitystä voisi kuvailla vaikkapa eräänlaisina maiseman maamerkkeinä. Kulttuuri ja taide luovat maamerkkejä, jotka auttavat hahmottamaan etäisyyksiä. Ne tuovat inhimillisen perspektiivin ajan maisemaan. Sana tai kuva, ihmisen tekemä jälki, kertoo meille siitä ajasta jolloin jälki jätettiin. Tunteaksemme itsemme ja oman aikamme on meidän peilattava muihin kulttuureihin omaa maailmaamme. Taide tarjoaa peilin tähän tutkimiseen. Tämän kaltaisia ajatelmia on hahmoteltu taiteen merkityksestä maailmassamme.

Peilivertaus toimii myös yksilön, esim taideharrastajan, tasolla hieman toisellakin lailla tarkastellen.  Kuten jo aiemmin kirjoitin, taiteen tekeminen on tutkimista, jonkun asian työstämistä. Kuvan, tekstin tai musiikin kautta tekijä heijastaa omaa ajatustaan tai kokemustaan taiteen vastaanottajalle. Vastaanottaja puolestaan heijastaa omia kokemuksiaan teoksen kautta. Parhaimmillaan taidepeilin heijastukset synnyttävät kokijassa tunteita ja ajatuksia, jotka mahdollisesti tuottavat kokijalle jotakin uutta.

Taide ja taiteen tekeminen toimii parhaimmillaan eräänlaisena aktivoijana. Tutkiminen, ihmettely, löytämisen ilo, kauneuden kokeminen tai ruman käsittely ovat uskoakseni ihmiselle terveellisiä. Ne aktivoivat ajattelemaan ja tuntemaan ja tarjoavat keinon käsitellä omia tunteita. Nämä asiat eivät liity tietenkään vain kuvataiteeseen vaan muihinkin taiteenlajeihin ja varmasti myös moniin eri harrastuksiin, joiden ääressä ihminen kohtaa uusia asioita ja joutuu laittamaan itsensä peliin.

Työssäni kansalaisopistolla näen lähes päivittäin konkreettisesti taiteen tekemisen ja harrastamisen tuottamaa iloa ja tuskaa. Tuskakin yleensä kääntyy voitoksi ja voimaksi jos vaan ei luovuteta.  Näiden kokemusteni perusteella uskon vakaasti että taiteella on hyvää tuottavaa voimaa. Enkä nyt puhu taideterapiasta, joka on ihan oma alansa ja tärkeä omassa sarjassaan. Puhun taiteen kohtaamisen ja tekemisen voimasta joka voi olla mm aivojumppaa, sosiaalista osallistumista, itsensä likoon laittamista, uuden oppimista, itsensä kohtaamista ja maailman kohtaamista. Uskon että taide voi olla yksi konsti terveenä ja ehyempänä ihmisenä olemiseen.

Onhan tästä tutkimuksiakin tehty ja tulokset ovat olleet saman suuntaisia kuin yllä yritän kuvata. Mutta parhaimman kuvan asian todellisesta laidasta saa ryhtymällä taiteen harrastajaksi. Mars museoon tai maalaamaan tai musisoimaan tai mikä se kenenkin juttu nyt onkaan.

 

Kansalaisopiston kevätnäyttely on hieno perinne

Kansalaisopistossa on menossa lukuvuoden kiireisin aika. Esityksiä, konsertteja ja näyttelyitä on isossa opistossa monia ja niissä riittää puuhaa ja jännitettävää niin opettajille kuin opiskelijoillekin.
Itse olen koko viikon ripustanut ja järjestellyt kuvataiteen opiskelijoiden töitä ja sadat teokset täyttävätkin nyt opiston luokat ja käytävät. Viikolla tuntui jo välillä että onko järkeä asetella ja kanniskella maalauksia tuntitolkulla. Jalat turvoksissa raahauduin torstai-iltana kotiin ja harmittelin kun koko viikonloppu  menee töissä.

Mutta se oli silloin se. Tänään oli toinen näyttelypäivä ja sadat kävijät ovat vierailleet näyttelyssä. On ollut niin mukavaa nähdä opiskelijoita, jotka ylpeänä esittelevät tuttavilleen töitään. Kaikki näyttelyvieraat on tervehtineet iloisesti ja puheensorina käytävillä on ollut positiivista. Opiskelijoille tuntuu olevan merkityksellistä saada tämä lukuvuoden summaus näyttelyn merkeissä. On tärkeää ja oppimisenkin kannalta merkityksellistä nähdä omat työt tässä suuressa teosten kirjossa.

Ja on kevätnäyttely tärkeä summaus opettajillekin. Olemme juuri suunnittelemassa ensi lukuvuoden kursseja mikä on myös aina aikamoinen stressiruljanssi. Pitää saada opettajat, luokat, ajat ja rahat riittämään niin että tarjonta on monipuolinen ja kurssit toteutuvat. Kevätnäyttely antaa melkoisen potkun ensi vuoden suunnittelulle. Hienosti päättynyt kausi on hyvä alku seuraavalle.

Kiitos ihanat opiskelijat kuluneesta lukukaudesta! Olen ylpeä hienosta näyttelystänne! Kannatti kanniskella tauluja ja piirustuksia pitkin käytäviä (monet sitäpaitsi olivat talkoissa ripustamassa ja järjestämässä tätä yhteistä isoa ponnistusta).

Nähdään viimeistään syksyllä taas!

Taide on jakamista

Olen kuvataiteilija ja kansalaisopiston taideope ja kirjoitan tätä blogia näissä rooleissa. Enemmän taidan olla ope kuin taiteilija, joten voi olla että se näkökulma painottuu kirjoittamisessani.

Tänä talvena olen eri yhteyksissä käynyt keskusteluja taiteen merkityksestä. Ja taiteen tekemisen merkityksestä. Lieneekö taiteella merkitystä tai onko ainakaan harrastajien taiteella merkitystä? Oikeita vastauksia ei taida olla mutta hyvähän näitä on välillä pähkäillä.

Toinen asia, johon olen kuluneen talven aikana törmännyt monta kertaa, on sosiaalisen median hyödyntäminen opetuksessa ja muutenkin työssä. Mobiililaitteet helpottavat asioiden jatkuvaa jakamista ja tässä voisi olla paljon mahdollisuuksia. Ja tätäpä tässä lähden kokeilemaan.

Päätin perustaa blogin, jonne kirjaan ajatuksiani taiteen tekemisestä, taiteen harrastamisesta ja taiteen opettamisesta. En ole koskaan kovin aktiivisesti seurannut mitään blogeja eikä minulla ole esikuvia. Tällä hetkellä ajattelen että blogien kirjoittamisessa on kysymys vähän samasta asiasta kuin vaikkapa jossain taideharrastuksessa. Kirjoittaessa tulee jäsenneltyä omia ajatuksiaan, julkaistessaan blogin, kirjoittaja laittaa omasta itsestään jotain esille ja varmasti myös toivoo yleisöä ja heiltä palautetta.

Näen taiteen tekemisen tutkimisena. Ja kun asioita tutkii ja pohtii, usein väistämättä tapahtuu oppimista. Oppiminen voi liittyä värioppiin, ympäristön havainnointiin tai vaikkapa oman itsen tuntemiseen. Toisinaan työstetään muistoja, ihmissuhteita tai muita kuvan sisältöön liittyviä teemoja. Kuvaa tehdessä jäsennellään ajatuksia aivan kuten kirjoittaessakin. Tekeminen on prosessi ja lopputulosta usein myös esitetään julkisesti tai ainakin oman opiskeluryhmän kesken ja monet janoavat palautetta ja vinkkejä tekemiseensä. Niistä sitten opitaan lisää.

Näkisin että taiteen tekemiseen liittyy hyvin vahvasti asioiden jakaminen. Aivan kuten blogeihin tai muuhun sosiaaliseen mediaan. Tekijä antaa itsestään jotakin ja yrittää välittää ajatuksensa tai tunteensa myös muille. Joidenkin taideteorioiden mukaan taide ei ole taidetta ennen kuin se kohtaa yleisönsä. Tarvitaan siis kohtaaminen, jakaminen ja sieltä syntyy niitä merkityksiä. Kansalaisopiston taideharrastajilla näiden jakamisten merkitys on hyvin selkeä. Ryhmällä, opiskelijoiden keskinäisellä vuorovaikutuksella, on suuri rooli opiskelussa.