Mikä jäi mieleen?

Silloin tällöin facebookissa tai muualla kiertää kyselyjä, joissa pyydetään listaamaan lempikirjoja tai leffoja. En ole vielä bongannut kuvataiteeseen liittyvää listailua. Ehkä se ei olisi kovin suosittukaan...

Kelaillessani kaikenmoista tuli kuitenkin mieleen ruveta listaamaan taideteoksia tai taiteilijoita, jotka ovat tehneet minuun vaikutuksen. Joko hyvässä tai pahassa.

Helpommin sanottu kuin tehty. Miten voisi nimetä esim top-kolmosen?? Yritän kuitenkin. Mutta järjestykseen en voi laittaa.

Nyt pinnalla mielessä on Frida Kahlo (koska kävin opiskelijoiden kanssa juuri katsomassa hänestä kertovan hienon näytelmän). Nuorena lukiolaisena näin Meilahdessa Helsingissä Frida Kahlon näyttelyn ja kyllä sillä taisi olla vaikutusta ammatinvalintaan. Olin kovin vaikuttunut. Erityisesti silloisesta näyttelystä jäi mieleen "Universumin rakastava syleily"

Sitten on pakko sanoa Outi Heiskanen, joka jäi ensi kertaa mieleen Linnan juhlista itsenäisyyspäivänä. Äiti osoitteli harmaahapsista naista telkkarista ja kertoi hänen olevan taiteilija. Itse olin silloin ihan penska vielä, mutta juttu jäi mieleen. Ja sittemmin hairahduin graafikoksi minäkin, Outi Heiskasen grafiikoita fanitan edelleen.

Sekä Fridassa että Outissa varmasti ihastutti kuvien lisäksi taiteilijamyytti ja persoona.

Kolmas on enemmänkin teos, ei taiteilija. Lapsuuteni ja nuoruuteni olen viettänyt Satakunnassa, Porin lähistöllä. Ja juuri Porissa olevan Juseliuksen mausoleumin freskot ovat niin ikään tehneet nuoreen minuun vaikutuksen. Alunperin ne maalasi Akseli Gallen-Kallela, sittemmin Jorma Gallen-Kallela uusi tuhoutuneet maalaukset. Tein näistä jonkinmoisen kuva-analyysin taidekouluun pyrkiessäni ja kai silläkin on ollut merkitystä kun tässä olen. Kansalaisopiston opettaja muuten silloin auttoi minua, nuorta taideopinnoista haaveilevaa.

En kyllä malta olla lisäämättä vielä muutamaa suosikkiani suurista taidehistorian nimistä. Yritin nimittäin miettiä vielä maalareita, jotka ovat vaikuttaneet. Maailman mittakaavassa Botticelli on yksi suosikki. Kotimaisista kultakauden mestareista ehdoton ykkönen minulle on Helene S.

Nykytaiteilijoita joudun vähän miettimään. Eniten olen pysähtynyt viime vuosina piirustusten edessä. Stiina Saariston groteskeista naiskuvista tykkään. Samoin nuoren taiteilijan tunnustusta hiljattain saanut Camilla Vuorenmaa tekee kuvia ihmisistä, jotka ei ole ehkä kauniita, mutta minä pidän heistä.

Mutta top-kolmoseen en osannut tyytyä. Tänään oli tällaiset mielessä. Huomenna jotkut muut ehkä. Mikähän olisi sinun top3?

Jotain uutta?

Niille kansalaisopiston opiskelijoille, jotka aloittavat taideharrastuksen uutena asiana, on koko ensimmäinen lukuvuosi jonkin uuden opettelua. Jo ryhmään tuleminen on joillekin iso juttu. Ensimmäisen lukuvuoden aikana haetaan tuntumaa kuvantekemiseen ja välineisiin ja niiden mahdollisuuksiin. Tutustutaan ryhmään ja opitaan kavereiltakin.

Aina muutamat kokevat niinkin, että on aivan hurjaa kun tulee vaikkapa maalausryhmään ja heti vaan aletaan maalaamaan. Alussa tuntuu että en voi mitenkään osata ja sitten on teemana joku Gallen-Kallela tai muu "iso aihe". He kaipaavat teoriatietoa ja taustoja ja perusteita pohjaksi käytännön työlle. Sekin puoli on tärkeää, mutta on niinkin että ei voi opiskella värioppia, taidehistoriaa, sommittelua, perspektiiviä jne kokonaisuudessaan ennen kuin alkaa käytännön harjoitukset. Pieni kurkistus teoriaan riittää alkumaistiaiseksi ja sitten vaan rohkeasti töihin!

Teoria ja käytäntö kulkevat näissä asioissa käsikädessä. Taideoppikirjoja voi lueskella ja niistä paljon oivaltaa, mutta tunnilla käytämme kallisarvoisen työajan yleensä tekemällä oppimiseen. Onnistuessaan homma menee niin, että opettaja ujuttaa niitä väriteorioita ja anatomian tai perspektiivin ohjeita siihen tekeillä olevan työn lomaan. Uusien tekijöidenkin työt yleensä valmistuu ja myös onnistuu ja niiden parissa on tullut opittua ja kokeiltua konkreettisesti uusia asioita. Monille hahmottuu jo ensimmäisen harrastusvuoden aikana se, mihin suuntaan omassa harrastuksessa haluaa kulkea, millaisia töitä haluaa oppia tekemään.

Kansalaisopiston taideopettajalla on onni saada pitää monet opiskelijat ryhmässään useita vuosia. On ensinnäkin mukava kun samat opiskelijat antavat palautetta tulemalla kerta kerran jälkeen aina takaisin! 💜 Toinen ihana asia on se, että pitkään opiskelleiden kanssa tulemme tutuiksi. Tiedän mitä he osaavat, mistä he pitävät ja millaisia tavoitteita heillä on oppimisessaan. Opetustilanne muodostuu välittömäksi kun tunnemme toisemme ja huumorintajumme.

Näiden ihanien konkarien kohdalla opettajalla on kuitenkin tietyt haasteet. Miten ihmeessä osaan tarjota kerta kerran jälkeen heille jotakin uutta?! Perusaisoita on kahlattava läpi koska ryhmässä on aina niitä, joille perusteiden läpi käyminen/kertaus on tarpeen. Aina pitäisi kuitenkin keksiä sellaiset tehtävät että konkari, joka on värioppinsa kerrannut jo kahdeksana vuotena, saa siitäkin tehtävästä jotakin irti. Olen pitänyt sellaista ohjesääntöä että tehtävä on konkareillekin hyvä, jos itsenikin tekisi mieli tehdä se. (Kaikkia en todellakaan kyllä itse valitettavasti tee.)

Opettajan pitäisi keksiä jotakin uutta annettavaa opiskelijoilleen ja opiskelijoiden pitäisi löytää tekemisestään jotakin uutta. Sillä tavallahan homma pysyy mielekkäänä.

Kuten aiemmin kirjoitin, oli meillä maalausryhmissä syksyn teemana 150-vuotiaat Halonen, Gallen-Kallela ja Sibelius. Niiden jälkeen minulla oli kova nälkä kevätkaudella hypätä nykytaiteeseen ja repäistä kaikkien maalarien tekeminen irti perinteisestä johonkin aivan toisenlaiseen. Järjestin matkan Mänttään katsomaan Anselm Kieferiä ja suunnittelin saavani minulle ja oppilailleni sieltä hyvän boostin tehdä jotain vähän erilaista. Näyttely olikin varsin vaikuttava ja jäi varmasti kaikkien mukana olleiden mietintämyssyyn muhimaan. Kiefer ei valitettavasti kuitenkaan synkeine maailmankuvineen ja yli hilseen menevine filosofiviittauksineen ihan onnistunut räjäyttämään innostuspankkia. Oli yritettävä vielä muuta.

Konkretia astui kuvaan. Kieferiltä me imitoimme suurta kokoa ja otimme tavallista isommat maalauspohjat ja isot pensselit ja jopa lastat ja telat käyttöön. Rakentelimme myös kollaaseja ja esittelin mahdollisuuksia piirtämisen (viivan) ja maalaamisen (pinnan) yhdistämiseen. Tekniset seikat usein sanelevat työn suuntaa ja kun aina valitaan samat värituubit ja samat pensselit niin maalausjälki on työstä toiseen samankaltaista. Tuttu väriskaala hallitaan ja sillä on helppo onnistua. Mutta tuleeko sitä kautta opittua jotakin uutta? Uusi työkalu toimi hyvänä pakottajana uuden käsialan etsimisessä. Siitä monet taisivat ihan tykätäkin ja itse ajattelin että rupean aika-ajoin muistuttelemaan mm ison pensselin eduista.

Toisena yrityksenä saada jotakin uutta aikaan, oli esitelmöintini abstraktista taiteesta. Opiskelijoideni yleinen tavoite on tehdä melko realistisia, esittäviä kuvia. Yritin rohkaista heitä ajattelemaan että rakentaa voi pelkillä väreillä ja pinnoilla, voi vapautua "rasittavista aiheista", näköisyyden vaatimuksesta ja antaa kuvan olla kuva. Kollegani kävi sijaistamassa minua ja rohkaisi omalla esimerkillään maalareita sommittelemaan abstrakteja muotoja, värejä ja pintoja, esim. värikkäillä kangas- tai paperitilkuilla leikittelemällä. Jostain syystä abstraktia taidetta kohtaan vallitsee kunnioitus, eikä rajan sille puolelle näytä olevan helppo astua. Totesimme kuitenkin yhdessä että on oikeastaan ihan sama sommitteleeko kankaalle punaisia omenoita vai punaisia palloja. Samat pelisäännöt vallitsevat. Ei ole sen kummemmasta kysymys abstraktissakaan. Katselimme toki myös amerikkalaisia ekspressionisteja ja pähkäilimme onko Jorma Hautalan vai Jackson Pollockin tyyli lähempänä omaa maalausfilosofiaa.

Tämän yrityksen tuloksena olen muutenkin jäänyt miettimään uuden kokeilemista. On niin tuttua ja turvallista tehdä sitä mitä osaa ja niin kuin aina ennenkin. Heitin maalausryhmässä tänään ilmoille ja pohdittavaksi kysymyksen: "Milloin viimeksi kokeilit jotakin aivan uutta ja erilaista?" Taiteessa tai muutenkin elämässä. Monet hymähtelivät että harvemmin tulee sillä lailla irroteltua, parempi pysyä vaan omalla mukavuusalueella.

Totesimme kuitenkin että taide on kyllä siinä suhteessa mukava harrastus että jokainen kangas antaa uuden mahdollisuuden aloittaa jotakin uutta. On etsittävä ja löydettävä tie haluttuun lopputulokseen ja siinä joutuu keinoja miettimään.

Juttelimme kyllä siitäkin, että ammattitaiteilijatkin toistavat jotakin tiettyä juttua pitkään ja monesti. Taidemaalarit maalaavat variaatioita omista teoksistaan vuodesta toiseen. Ja heidän työnsä tunnistaa juuri siitä omasta työn jäljestä. Uudistua ei tokikaan tarvitse uudistumisen vuoksi. Ehkä onkin hyvä tehdä jotakin hyväksi todettua ja hyvältä tuntuvaa asiaa niin kauan kunnes itse siihen kyllästyy. Sen jälkeen motivaatio uuden jutun etsimiseen on kohdillaan.

Suurmiesten jäljillä

Uskalsimme kansalaisopiston kuvataiteen opiskelijoiden kanssa reteästi ottaa lukukauden teemaksi kolme juhlavuottaan viettävää "kansallistaiteilijaa". Akseli Gallen-Kallela, Pekka Halonen ja Jean Sibelius syntyivät 150-vuotta sitten. Nämä kolme järkälettä ovat jollakin tavalla tuttuja useimmille suomalaisille, uskoisin. Jotkut kuvat, kuten Gallen-Kallelan Kalevala-kuvitukset, tai Halosen lumiset korpimaisemat ovat muodostuneet koko kansan kuvastoksi, käsitteeksi.

Olen opettanut kansalaisopistolla kymmenisen vuotta, ja joka vuosi olen todennut kultakauden maalareiden olevan tämän päivän taideharrastajien ihailun kohteita. Joka vuosi joku haluaa opiskella, esim. jäljentämällä, jonkun kultakauden mestarin töitä. Tänä syksynä sitä on nyt sitten tehty luvan kanssa ja urakalla.

Olemme opiskelijoiden kanssa tehneet väriharjoituksia sekoittamalla pääväreistä Gallen-Kallelan maalausten värejä, olemme piirtäneet ja maalanneet Sibeliuksen muotokuvia ja tutkineet Halosen maisemia. Muutamissa ryhmissä on kuunneltu Sibeliuksen musiikkia ja maalattu siitä.

Saimme kansalaisopistolle luennoijan kertomaan Pekka Halosesta, hänen juuristaan ja perheestään Lapinlahdella. Halosista kirjankin kirjoittanut Minna Kettunen luennoi (tai kertoili) hyvin paikallisesta näkökulmasta, joka savolaiselle yleisölle olikin mielekästä. Itse olen taidekirjoissa keskittynyt lähinnä kuviin, vähemmän taustatarinoihin (laiskuuttani kai). Siksi opinkin uutta ja oli todella mukava kuulla tarinoita ihmeellisistä Halosista. Luennoijan mukaan juuri ihmeellisiä Haloset olivat! Ollakseen talonpoikaisia tuolloin 1800-luvun Savossa, he olivat hirmuisen sivistyksen- ja kulttuurinnälkäisiä sekä taitavia tekijöitä kädentöissä ja musiikissa itsekin, Pekan vanhemmat. Ja kannustivat rohkeasti lapsiaan kulttuurin pariin.

Peter von Baghin kirjasta "Sininen laulu" luin opiskelijoilleni siitä, miten kulttuurinnälkäistä ja -myönteistä tuo kultakauden aika oli. Taiteilijoita arvostettiin ja heidän tuotantoaan seurattiin tarkasti koko kansan parissa. Kuului yleissivistykseen seurata kulttuurikentän tapahtumia. Lehtiin piirrettin pilakuvia Kajanuksesta, Sibeliuksesta, Gallen-Kallelasta ihan siinä missä muistakin vaikuttajista. Aika ja yhteiskunnan rakenne oli erilainen. Kulttuurin harrastaminen ei ole enää niin isossa roolissa kuin tuolloin. On kai niin paljon kaikkea muuta. Ja kultturitarjontaakin jo aivan ähkyksi asti. Kaikkea ei voi seurata, saati ymmärtää. Ehkä siinä ähkyssä, sekalaisen kulttuurisälän ylitarjonnassa, onkin se syy miksi kultakauden mestarit ovat niin rakastettuja nykyharrastajienkin parissa. Kultakauden maalareiden teosten edessä olemme tuttujen, konkreetisten aiheiden ja maisemien äärellä. Vähän niin kuin turvassa.

Kolmen merstarin äärellä, opetustyössä, on toki tullut varsin nöyräkin olo. Välillä jotenkin nolokin. Mitä ihmettä minä kuvittelin että me ehditään näistä taiteilijoista yhdessä lukukaudessa tehdä tai oppia? Kuitata nyt muutamassa tunnissa käsitellyksi Halosen maisemamaalaukset tai Gallen-Kallelan Kalevala-kuvitukset! Toisaalta aivan todella hienoja oivalluksia ja töitä on sitten kuitenkin syntynyt. Niin kuin aina, olen opettajana tarjonnut opiskelijoille pienen maistiaisen aiheesta. Jotkut ovat innostuneet, tutkineet taidekirjoja ja luonnostelleet kotonakin, toiset ovat suhtautuneet teemaan kevyemmin. Nyt, loppupuolella lukukautta, ajattelen että hienosti olemme järkäleitä läpi kahlannut. Niin hienosti, että meinaamme tehdä näyttelyn juhlavuoden sankareista vuoden päätteeksi.

Keväällä ajattelen ottaa teemaksi joitakin maistiaisia nykytaiteen kentältä. Irtaudutaan kultakauden turvasatamasta jonnekin käsitteellisempään, hämmentävän kirjavaan kulttuurisälään. Katsotaan, mitä siitä seuraa.

Palauta huono palaute

Voi miten hankalaa on joskus muotoilla ajatukset sanoiksi niin että kanssakuulija kuulee sen niin kuin minä sen sanon. Siis niin että hän ymmärtää sen niin kuin minä sen tarkoitin. Tilanne on sama kotona, töissä ja missä vaan vuorovaikutustilanteessa, mutta ajattelen tässä nyt lähinnä opettajan opiskelijalle antamaa palautetta.

Olen tänä lukuvuonna muutaman kerran saanut huomata, että olen ollut hieman nuuka kehujen antaja. Muutama viikko sitten eräs maalauksen opiskelija aivan hämmästyi kun hän kysyi mielipidettäni valmiista taulusta ja sanoin että oikein hyvä tuli. Olin käynyt monta kertaa neuvomassa miten hän voisi taulun kanssa edetä koska hän vaikutti epävarmalta. Hän taas oli epävarma koska minä aina vaan neuvoin ja vaikutin tyytymättömältä. En ollut ollenkaan tyytymätön mutta en selvästikään osannut rohkaista häntä tarpeeksi. Onneksi todellinen mielipiteeni tuli lopulta ilmi!

Tapa ilmaista itseään on osittain myös kulttuurisidonnaista ja persoonasidonnaista. Joku toinen sanoo ja kuvailee kaikkea niin vuolaasti että puolet voi aina sensuroida pois. Toinen sanoo yhden sanan ja loput pitää arvata. Itse kuulun joukkoon, joka sanoo ahkeralle opiskelijalle onnistuneen työn ääressä: "Ihan hyvä." Eli järin vuolaita kehuja en osaa luontevasti pulputtaa. Mutta kun kehun, niin sitten myös tarkoitan sitä.

Olen oppinut ja opiskellutkin palautteen antamista, mutta huomaan että petrattavaa on. Jäin tässä taannoin miettimään omia opiskelujani ja omia näyttelyjäni. Harvoin niissäkään oikeaa palautetta on tullut saatua. Opiskeluajalta ainakin olisin toivonut enemmän palautetta. Ja palautteelle perusteluja. Ne harvat kerrat kun joku oikeasti sanoi töistä jotain, ovat jääneet hyvin mieleen. Lehtijutut ovat aina olleet jännittäviä luettavia ja joskus joku on jäänyt kaivelemaankin. Siksi, jos sanoo, on harkittava mitä sanoo. Oikea palaute on niin harvinaista, että kun sitä saa, sanat kulkevat mukana pitkään.

Myöskään se ei tunnu hyvältä, jos ei sano mitään. Muistan omasta opinahjostani opettajan joka hyräili ja kierteli meidän selän takana piirustustunnilla. Hän oli semmoinen iloinen ja leppoisa tyyppi, hyräilyn lomassa hän saattoi naurahdella meidän töille (tai jutuille tai mille lienee). Uskon ettei hän pahalla nauranut, mutta ei se järin rakentavaa opetustakaan ollut. Jos nyt menisin samalle oppitunnille, niin pysäyttäisin opettajan ja pyytäisin oikeaa kommenttia. Ja niin toivon omien opiskelijoidenikin tekevän. Ympäripyöreitä, ohimennen lausuttuja kommentteja saa pyytää tarkentamaan. Neuvoja ja mielipiteitä voi pyytää perustelemaan. Sellainen opiskelija on itse asiassa opettajan kannalta haastava mutta ihan paras. Siis opiskelija, joka ei tyydy kuulemaan ohjetta, vaan haluaa ymmärtää mikä on ohjeen taustalla. Joissakin ryhmissä on ollut näitä opiskelijoita, jotka tenttaavat perusteluja opettajalta hyvinkin perusteellisesti. Olen joutunut miettimään ja tarkentamaan omaakin ajatustani jotta olen saanut asian selvennettyä opiskelijoille. Tällaisista keskusteluista on todennäköisesti hyötynyt koko ryhmä koska aiheesta on syntynyt keskustelu.

Taiteen kohdalla kommentit ja kritiikit ovat aina vain yhden ihmisen mielipiteitä ja kuulijalla on oikeus olla eri mieltä. Oikeaa totuutta ei ole, on lähinnä makuasioita. Taideope on luokassa kuitenkin sitä varten että hän kannustaa ja auttaa opiskelijaa työn eteenpäin viemisessä. Vaikka jostain asioista ollaan eri mieltä, niin hyvä niitä mielipiteitä on ääneen sanoa ja käydä läpi.

Olen niin onnekas että saan opettaa vapaaehtoisesti taiteen pariin hakeutuneita opiskelijoita, joilla on intoa ja motivaatiota yllin kyllin. Olen iloinen kaikista kuvista, joita tunnilla syntyy. Toiset ovat parempia kuin toiset mutta jokainen työ on varmasti tehty tosissaan. Sellainen asenne synnyttää oppimista ja tuloksista voi olla ylpeä.

Eli rakkaat opiskelijat: Ihan hyvä - ja enemmänkin!

Kun ei onnistu eikä inspiraatio löydy

Joskus tässä taannoin eräs opiskelija muisteli että hänellä oli koulussa kuvaamataiteen opettajana taiteilija, joka aina antoi anteeksi jos opiskelijalla ei sattunut inspiraatiota löytymään. Sillä verukkeella sai aina vapaasti lorvailla tekemättä mitään. Opettaja oli sitä mieltä että taidetta ei synny ilman inspiraatiota.

Nuorison kannalta varmaan aivan hauska ajatus tuo luvallinen lorvailu. Onhan sitäpaitsi ihan tutkittu tosiasia että luovuuden edellytys on laiskottelu. Pelkässä laiskottelussa on kyllä myös vaaransa. Jos jää inspiraatiota odottelemaan niin laiskuus ja saamattomuus jää helposti päälle. Eikä sekään pidemmän päälle ole mukavaa. On hyvin turhauttavaa kun ei tule tuloksia eikä saa nauttia itse tekemisestä.

Laiskottelun ja ahertamisen välinen suhde tulee olla sopiva. Jokainen joutuu etsimään sopivan suhteen peilaten oman tekemisensä tavoitteisiin. Mutta ahertamistakin tarvitaan. Varsinkin kun opetellaan ja opiskellaan. Ihan itsestään ei flow'ta löydy. Moni tuntemani ammattitaiteilija lähtee työhuoneelle ihan niin kuin virkamiehetkin: vie lapset hoitoon/kouluun ja menee 8 tunniksi töihin.

Ja mitäs sitten jos työhuoneella ei inspiraatiota synnykään? Tässä muutamia vinkkejä, jotka itse olen hyväksi kokenut.

- Mene työhuoneelle tai luokkaan vaikka ei olisikaan ideoita tai intoa

- Ryhdy käytännön työhön, joka ei vaadi ideaa tai luovuutta: pohjusta maalauspohjia tai laattoja, siivoile luonnoslehtiötä ja välineitäsi

- Myös vanhojen töiden läpikäynti saattaa auttaa idean löytymisestä, etsi hyvät työt ja tuumaa onnistumisen syitä, pohdi voisiko samasta teemasta jatkaa

- Lueskele ja katsele taidekirjoja

- Ala luonnostella, ihan mitä vaan. Ota aiheeksi vaikka työpöydällä olevat arkiesineet tai muu yksinkertainen aihe. Yleensä työ käynnistyy vasta työtä tekemällä.

- Jos sinulla on joku lempiaihe, vaikkapa luonto ja maisemat, on varmasti hyödyllistä lähteä aiheen ääreen. Mukaan luonnoskirja tai ainakin kännykkäkamera, jolla voit tehdä muistiinpanoja.

- Ja kyllä se kahvitauko ja mukava, rento tapa olla työn ääressä ovat tärkeitä. 

- Monilla on tapana kuunnella musiikkia työn lomassa. Se voi auttaa sulkemaan arjen murheet pois mielestä.

Mitä se taide sitten oikein on?

Siinäpä se, olennainen kysymys! Tätä otsikkoa olen pyöritellyt jo monta kuukautta mielessä, nyt sitten lopulta kirjoitan.

Uskoisin että jokaisella on tästä joku mielipide. Oma mielipide perustuu omaan kokemukseen: Jollekin taide merkitsee rakasta harrastusta, jollekin toiselle taide merkitsee jotain hankalasti ymmärrettävää tai tylsää, kolmannelle ehkä iloa ja irtautumista arjesta.

Ehkäpä voisin koettaa hahmottaa taiteen määritelmää hieman yleisemmin tällä kertaa, ei niinkään merkitystä yksittäisen harrastajan näkökulmasta, kuten aiemmissa kirjoituksissa. Yleispätevää taiteen määritelmää ovat koettaneet muotoilla minua viisaammat taideasiantuntijat. En perehdy enkä esittele virallisia teorioita tässä sen kummemmin, yritän sanallistaa omaa käsitystäni joka on muodostunut vuosien varrella, taidetta opiskellessa, opettaessa ja tehdessä.

Toisinaan taideharrastajien ryhmissä nousee keskusteluun kysymys siitä mikä on taidetta, mikä ei. Aihe on jopa tunteellinen. Toisilla on hirveän vahvat mielipiteet, toiset eivät uskalla ottaa kantaa.

Tässä keskustelussa vaikuttavat usein henkilökohtaiset mielipiteet. Joku ei esimerkiksi pidä abstrakteista maalauksista vaan arvostaa enemmän esittävää, realismin perinteitä noudattavaa esitystapaa. Abstraktin ja esittävän taiteen vertailussa esiin nousee myös ”taito, taitavuus” . Joidenkin on vaikea ymmärtää miksi joku ”vain sotkee värejä” vaikka osaisihan se ihan oikeasti piirtää näköisenkin!

Juuri viime viikolla keskustelimme museokäynnillä Helene Schjerfbeckin teosten kohdalla siitä miten hän ensin teki varsin realistisia ja näköisiä teoksia ja siirtyi sitten aina vain pelkistetympään tyyliin. Helenen aikalaiset, eivätkä vieläkään kaikki, ole vakuuttuneita siitä että valinta oli oikea. Picasso lienee toinen tunnettu esimerkkitapaus tästä suunnan vaihdoksesta. Lapsinero osasi jo poikasena piirtää näköistä. Sitten kehittyi kubismi ja realistinen esitystapa jouti romukoppaan. Oli syntynyt uusi tyyli. 

Se, että joku ei pidä jostakin tyylisuunnasta ei voi kuitenkaan olla määrittelyn kriteeri. Haluan korostaa että taidetta on niin monenlaista että kaikesta ei tarvitse pitää. Hyväkin taide voi olla kamalaa.

Myöskään pelkkä taito ei riitä tekemään jostakin taidetta. Vaikka sanan "taide" juuret taitavat olla monissa kielissä kytkyssä "taito"-sanaan, ovat merkitykset eriytyneet. Pelkkä tekninen taituruus ei vielä riitä tekemään jostakin taidetta. Tarvitaan myös ajatusta, joku idea.

Miksi modernit taiteilijat irtautuivat esittävästä, realistisesta taiteesta? Käsittääkseni he halusivat etsiä jotakin uutta. Etsiä uutta keinoa ilmaista tunnetta ja tunnelmaa. Etsiä keinoja tiivistää ilmaisuunsa kaikkein olennaisin. Se, mikä kenenkin mielestä on olennaisinta, riippuu taiteilijasta. Toiset tutkivat valoa ja tunnelmaa, toiset etsivät täydellistä väriä tai muotoa. Toiset yrittävät etsiä olennaisia oivalluksia myös elämästä ja ihmisenä olemisesta.

Oman käsitykseni mukaan juuri uuden etsintä liittyy taiteeseen. Ei se tietenkään ole aina mullistavan, uuden tyylisuunnan kehittelyä, vaan uuden ajatuksen etsintää. Uusia ajatuksia ja näkökulmia etsitään ja ihmetellään löydetään taiteen avulla. Tämä on se osio, jossa tarvitaan luovuutta. Kyky oppia ja kehittyä, muuttaa ajatteluaan ja toimintaansa, edellyttää luovuutta ja avointa mieltä. Sieltä syntyy ajatus, idea.

Luovutta ja avointa mieltä tarvitaan taiteilijalta mutta parhaimmillaan se stimuloi jotakin katsojassakin. Ihmetystä, oivallusta, ehkäpä esteettisen positiivisen kokemuksen kautta saavutettua oppimistulosta. Ajatusta ja ideaa.

Tässä kohdassa käännän kehän ympäri. Ylempänä kirjoitin ettei pelkkä taito riitä. Tarvitaan myös ideaa. Mutta kumpikaan ei toimi yksin. Pelkkä idea, ajatuksen pyörittely ei riitä. Taiteilijalla tulee olla kyky ilmaista ideansa. Siinä on sitten se tekninen taituruus, taito, avuksi.

Joidenkin teorioiden mukaan teos muuttuu taiteeksi vasta kun se kohtaa yleisönsä. Joidenkin teorioiden mukaan taide muuttuu taiteeksi kun se liitetään taidekontekstiin eli teos vaikkapa tuodaan museoon. Nämä teoriat tuntuvat kuitenkin hieman pölyttyneiltä tässä ajassa. Taiteilijoilla taitaa olla tällä hetkellä (niin kuin aina ajoittain ennenkin) pyrkimys ulos elitistisistä museoista ja gallerioista. Taidetta tehdään anarkistisin elkein vaikkapa kadulle graffitin keinoin.

Tästä pitkästä sepustuksesta poimittuna ja tiivistettynä: Taide on uuden etsintää, ajatuksen /idean hahmottamista, ja myös taitoa kiteyttää tuo idea teokseksi.

Olisipa mielenkiintoista kun joku  kommentoisi. Olen avoin täydentämään näkemystäni.

Mielettömästi mahdollisuuksia

Olen todennut lapsilleni että se mitä ei ole, sen voi piirtää.
Ja olen itsekin aivan huumaantunut oman lauseeni sisällöstä. Niinhän se on, taiteessa on rajattomat mahdollisuudet!

Lapset toteuttavat tätä meillä niin että he piirtävät prinsessoita ja linnoja, haaveilevat ja kuvittelevat millaista olisikaan siellä satujen taikamaassa. Aivan samalla tavalla olen itse piirtänyt prinsessoita ja vähän isompana ihania teini-idoleita ja milloin mitäkin.

Piirtäen ja maalaten pääsemme lähelle sitä mistä haaveilemme.

Olen tänä iltana istunut opekokouksessa ja suunnittelemassa tulevan vuoden kuvioita. Puhuimme lähinnä käytännön asioista mutta monella varmasti raksutti mielessä opiskelijoiden kanssa toteutettavat tulevan lukuvuoden tehtävät. Minkälaisilla teemoilla aloitetaan jne? Oma pääni pullisuu ajatuksesta että mahdollisuuksia on NIIN monia! Pitääkö minun valita oppilaideni puolesta muutama aihe, joita lähdemme toteuttamaan? Vai voisinko jotenkin saada opiskelijat itse valitsemaan aiheekseen sen josta he haaveilevat, sen jonka äärelle he ajatuksissaan palaavat, sen, joka heitä ilahduttaa tai askarruttaa!

Taiteen opiskelussa on paljon asioita, joita pitää harjoitella ja opiskella teorian tai tekniikan kautta. Tekninen tieto ja taito helpottaa onnistumista ja ruokkii rohkeutta tarttua omiin ideoihin mutta aina ei munan tarvitse syntyä ennen kanaa. Saamme sukeltaa myös sisältöihin, haaveisiin, kaipaukseen, suruun, iloon jne. Tekeminen voi olla leikkimielistä ja siihen voi liittyä löytämisen ja keksimisen iloa. Jotta syntyy hieno työ ja tekemisen meininki, ei ole pakko osata perspektiivikaavioita ja väriteorioita etuperin ja takaperin. Aiheestaan innostunut, luova leikittelijä saattaa ihan kaupan päälle hoksata esim. väriopillisia asioita tekemisen ohessa.

Olen mukana koulutuksessa, jossa opettajat oman oppianeensa ryhmissä pohtivat miten voisimme opetustamme ja pedagogiikkaa kehittää. Mielenkiintoista on että erilaisissa aineryhmissä on samanlaisia kehittämisen tavoitteita. Opettajat haluavat löytää keinoja opiskelijoidensa omien ideoiden, uskalluksen ja luovuuden tukemiseksi. Koemme että opiskelijoilla on paljon ideoita ja osaamista mutta he kiltisti odottavat että ope sanoo mitä tehdään. Ei siinä mitään, kyllähän me opettajat voidaan sanoa mutta me uskome että se on tylsempi vaihtoehto..

Minulla on eräs maalauksen opiskelija, joka on harrastanut öljyvärimaalausta pitkään ja hänellä on pistämätön värisilmä ja taitava sivellin. Hän itse hyvin vaatimattomasti aina toteaa että hänellä ei ole ollenkaan mielikuvitusta, ei hän osaa keksiä aiheita. Hän haluaa että minä sanon mitä tehdään. Hän nauttii itse tekemisestä, hänelle aihe tai sisältö ei ole tärkeä. "Teen vaan, keskityn väreihin ja muotoihin. En ajattele muuta." Ikään kuin väreihin ja muotoihin keskittyminen olisi jotenkin "VAIN".

Pointti onkin siinä että ne innostavat ja kiinnostavat asiat ei tarvitse olla mitään ihmeellistä. Oma lemmikki, aamun valo, lapsen ilme, joku pieni yksityiskohta maisemassa, kaunis väri voi olla se mistä ilahtuu tai minkä äärelle pysähtyy. Siinä aihe. Juuri sitä aihetta tulee arvostaa, pitää antaa itselle lupa innostua mokomasta.

Kaikki omat ideani, jotka liittyvät kuvan tekemiseen, pyörivät tällä hetkellä talon ja rakentamisen ja kodin ympärillä. Se johtuu siitä että elämäni täyttyy taloon, remonttiin ja kotiin liittyvistä asioista ja niitä asioita minun pitää työstää ja jäsennellä. Miten arkipäiväistä, mutta miten tärkeää minulle.

Minulla ei ole tällä hetkellä taloa mutta voin piirtää sen.