Niille kansalaisopiston opiskelijoille, jotka aloittavat taideharrastuksen uutena asiana, on koko ensimmäinen lukuvuosi jonkin uuden opettelua. Jo ryhmään tuleminen on joillekin iso juttu. Ensimmäisen lukuvuoden aikana haetaan tuntumaa kuvantekemiseen ja välineisiin ja niiden mahdollisuuksiin. Tutustutaan ryhmään ja opitaan kavereiltakin.
Aina muutamat kokevat niinkin, että on aivan hurjaa kun tulee vaikkapa maalausryhmään ja heti vaan aletaan maalaamaan. Alussa tuntuu että en voi mitenkään osata ja sitten on teemana joku Gallen-Kallela tai muu "iso aihe". He kaipaavat teoriatietoa ja taustoja ja perusteita pohjaksi käytännön työlle. Sekin puoli on tärkeää, mutta on niinkin että ei voi opiskella värioppia, taidehistoriaa, sommittelua, perspektiiviä jne kokonaisuudessaan ennen kuin alkaa käytännön harjoitukset. Pieni kurkistus teoriaan riittää alkumaistiaiseksi ja sitten vaan rohkeasti töihin!
Teoria ja käytäntö kulkevat näissä asioissa käsikädessä. Taideoppikirjoja voi lueskella ja niistä paljon oivaltaa, mutta tunnilla käytämme kallisarvoisen työajan yleensä tekemällä oppimiseen. Onnistuessaan homma menee niin, että opettaja ujuttaa niitä väriteorioita ja anatomian tai perspektiivin ohjeita siihen tekeillä olevan työn lomaan. Uusien tekijöidenkin työt yleensä valmistuu ja myös onnistuu ja niiden parissa on tullut opittua ja kokeiltua konkreettisesti uusia asioita. Monille hahmottuu jo ensimmäisen harrastusvuoden aikana se, mihin suuntaan omassa harrastuksessa haluaa kulkea, millaisia töitä haluaa oppia tekemään.
Kansalaisopiston taideopettajalla on onni saada pitää monet opiskelijat ryhmässään useita vuosia. On ensinnäkin mukava kun samat opiskelijat antavat palautetta tulemalla kerta kerran jälkeen aina takaisin! 💜 Toinen ihana asia on se, että pitkään opiskelleiden kanssa tulemme tutuiksi. Tiedän mitä he osaavat, mistä he pitävät ja millaisia tavoitteita heillä on oppimisessaan. Opetustilanne muodostuu välittömäksi kun tunnemme toisemme ja huumorintajumme.
Näiden ihanien konkarien kohdalla opettajalla on kuitenkin tietyt haasteet. Miten ihmeessä osaan tarjota kerta kerran jälkeen heille jotakin uutta?! Perusaisoita on kahlattava läpi koska ryhmässä on aina niitä, joille perusteiden läpi käyminen/kertaus on tarpeen. Aina pitäisi kuitenkin keksiä sellaiset tehtävät että konkari, joka on värioppinsa kerrannut jo kahdeksana vuotena, saa siitäkin tehtävästä jotakin irti. Olen pitänyt sellaista ohjesääntöä että tehtävä on konkareillekin hyvä, jos itsenikin tekisi mieli tehdä se. (Kaikkia en todellakaan kyllä itse valitettavasti tee.)
Opettajan pitäisi keksiä jotakin uutta annettavaa opiskelijoilleen ja opiskelijoiden pitäisi löytää tekemisestään jotakin uutta. Sillä tavallahan homma pysyy mielekkäänä.
Kuten aiemmin kirjoitin, oli meillä maalausryhmissä syksyn teemana 150-vuotiaat Halonen, Gallen-Kallela ja Sibelius. Niiden jälkeen minulla oli kova nälkä kevätkaudella hypätä nykytaiteeseen ja repäistä kaikkien maalarien tekeminen irti perinteisestä johonkin aivan toisenlaiseen. Järjestin matkan Mänttään katsomaan Anselm Kieferiä ja suunnittelin saavani minulle ja oppilailleni sieltä hyvän boostin tehdä jotain vähän erilaista. Näyttely olikin varsin vaikuttava ja jäi varmasti kaikkien mukana olleiden mietintämyssyyn muhimaan. Kiefer ei valitettavasti kuitenkaan synkeine maailmankuvineen ja yli hilseen menevine filosofiviittauksineen ihan onnistunut räjäyttämään innostuspankkia. Oli yritettävä vielä muuta.
Konkretia astui kuvaan. Kieferiltä me imitoimme suurta kokoa ja otimme tavallista isommat maalauspohjat ja isot pensselit ja jopa lastat ja telat käyttöön. Rakentelimme myös kollaaseja ja esittelin mahdollisuuksia piirtämisen (viivan) ja maalaamisen (pinnan) yhdistämiseen. Tekniset seikat usein sanelevat työn suuntaa ja kun aina valitaan samat värituubit ja samat pensselit niin maalausjälki on työstä toiseen samankaltaista. Tuttu väriskaala hallitaan ja sillä on helppo onnistua. Mutta tuleeko sitä kautta opittua jotakin uutta? Uusi työkalu toimi hyvänä pakottajana uuden käsialan etsimisessä. Siitä monet taisivat ihan tykätäkin ja itse ajattelin että rupean aika-ajoin muistuttelemaan mm ison pensselin eduista.
Toisena yrityksenä saada jotakin uutta aikaan, oli esitelmöintini abstraktista taiteesta. Opiskelijoideni yleinen tavoite on tehdä melko realistisia, esittäviä kuvia. Yritin rohkaista heitä ajattelemaan että rakentaa voi pelkillä väreillä ja pinnoilla, voi vapautua "rasittavista aiheista", näköisyyden vaatimuksesta ja antaa kuvan olla kuva. Kollegani kävi sijaistamassa minua ja rohkaisi omalla esimerkillään maalareita sommittelemaan abstrakteja muotoja, värejä ja pintoja, esim. värikkäillä kangas- tai paperitilkuilla leikittelemällä. Jostain syystä abstraktia taidetta kohtaan vallitsee kunnioitus, eikä rajan sille puolelle näytä olevan helppo astua. Totesimme kuitenkin yhdessä että on oikeastaan ihan sama sommitteleeko kankaalle punaisia omenoita vai punaisia palloja. Samat pelisäännöt vallitsevat. Ei ole sen kummemmasta kysymys abstraktissakaan. Katselimme toki myös amerikkalaisia ekspressionisteja ja pähkäilimme onko Jorma Hautalan vai Jackson Pollockin tyyli lähempänä omaa maalausfilosofiaa.
Tämän yrityksen tuloksena olen muutenkin jäänyt miettimään uuden kokeilemista. On niin tuttua ja turvallista tehdä sitä mitä osaa ja niin kuin aina ennenkin. Heitin maalausryhmässä tänään ilmoille ja pohdittavaksi kysymyksen: "Milloin viimeksi kokeilit jotakin aivan uutta ja erilaista?" Taiteessa tai muutenkin elämässä. Monet hymähtelivät että harvemmin tulee sillä lailla irroteltua, parempi pysyä vaan omalla mukavuusalueella.
Totesimme kuitenkin että taide on kyllä siinä suhteessa mukava harrastus että jokainen kangas antaa uuden mahdollisuuden aloittaa jotakin uutta. On etsittävä ja löydettävä tie haluttuun lopputulokseen ja siinä joutuu keinoja miettimään.
Juttelimme kyllä siitäkin, että ammattitaiteilijatkin toistavat jotakin tiettyä juttua pitkään ja monesti. Taidemaalarit maalaavat variaatioita omista teoksistaan vuodesta toiseen. Ja heidän työnsä tunnistaa juuri siitä omasta työn jäljestä. Uudistua ei tokikaan tarvitse uudistumisen vuoksi. Ehkä onkin hyvä tehdä jotakin hyväksi todettua ja hyvältä tuntuvaa asiaa niin kauan kunnes itse siihen kyllästyy. Sen jälkeen motivaatio uuden jutun etsimiseen on kohdillaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti